muistoja meistä

Muistoja meistä

Sata vuotta sitten Euroopan pelättiin hukkuvan postikortteihin. Esimerkiksi Saksassa lähetettiin noin miljardi korttia vuodessa. Suomessa ei oltu ihan näin hurjia, mutta kyllä meilläkin kortteja rakastettiin.

Tänään on vaikea ymmärtää millainen merkitys kortilla oli. Se oli ensimmäinen väline, joka toi kuvamaailman kaikkien sosiaaliluokkien ulottuville. Painotekniikan kehitys teki mahdolliseksi painaa loistavia värikuvia edullisesti.

Ensimmäiset postikortit olivat juhlavia ja vakavia, ja kesti aikansa ennen kuin tämän huvin loputtomat mahdollisuudet keksittiin. Myös eri maiden postisäännökset ja tariffit oli saatava vastaamaan uudenlaisen kommunikoinnin vaatimuksia.

Sata vuotta sitten postikortit silkkeineen ja kultauksineen saattoivat olla kuin pieniä taideteoksia. Myös valokuvakortit olivat suosittuja. Niitä tehtiin perheenjäsenistä, kuuluisuuksista, urheilutapahtumista, tekniikan saavutuksista tai vaikkapa rantamuodista.

Kortit esittelivät taidetta ja huumoria, rakastavaisia ja juoppolalleja, pornoa ja politiikkaa.

Vielä 1900-luvulle tultaessa postikortti oli verraton uutisväline, joka kuvitti nopeasti maailman tapahtumia. Se kertoi suurpaloista, maanjäristyksistä ja mielenosoituksista usein jo seuraavana päivänä. Valokuvat tulivat kortteihin aiemmin kuin sanomalehtiin.

Postikortin kulta-aika kesti kaksi vuosikymmentä, aina ensimmäiseen maailmansotaan asti.

Sota pyyhki hetkeksi pois pahimman pinnallisuuden, paperin hinta kallistui, sanomalehtiin saatiin vihdoin valokuvia, ja elokuvien alkupaloina nähtiin uutispätkiä. Puhelimen käyttö yleistyi, radio välitti viihdettä ja uutisia, ja lehdet tyydyttivät kuvien nälkää. Kortin merkitys muuttui uudenlaisessa maailmassa. Tiedonvälittäjänä sitä ei enää tarvittu niin kuin ennen.

Suomalaisia sankareita

Suomeen postikortti rantautui Keski-Euroopasta 1800-luvun lopulla ja saavutti suuren suosion 1900-luvun alkukymmenillä. Ensimmäiset meillä kulkeneet kortit olivat ulkomaisia, kuva-aiheiltaan monenkirjavia. Joulua saatettiin toivottaa kesämaisemalla ja pääsiäistä hemaisevalla naisfiguurilla. Sanottavaa oli paljon, vaikka kirjoitustaito olikin vaihtelevaa. Postikortti oli oman aikansa tekstari tai twiitti, jolla sai hämmästyttävän nopeasti yhteyden toisiin ihmisiin. Posti kannettiin parikin kertaa päivässä.

Meillä postikortti oli myös vahvasti poliittinen, hiljaisen vastarinnan väline. Viime vuosisadan alun venäläistämispolitiikkaan vastattiin kekseliäästi korteilla, jotka korostivat suomalaista kulttuuria: omaa kieltä, taidetta ja omia sankareita.

Toinen maailmansota melkein hävitti korttibuumin Keski-Euroopasta, mutta meillä tilanne oli täysin toinen. Talvi- ja jatkosodan aikana kaikille suomalaisille tulivat tutuiksi sanat ”täällä jossakin”. Viestejä kirjoitettiin ennennäkemätön määrä: pelkästään jatkosodan aikana kotien ja rintaman välillä kulki 850 miljoonaa kirjettä ja korttia. Yhteyden säilyttäminen oli yksi sodan voittajista. Terveiset kotoa pitivät henkeä yllä, ja lyhytkin viesti rintamalta kertoi sen kaikkein tärkeimmän.

Sota opetti suomalaiset kirjoittamaan, ja kun kortit kuuluivat sodan jälkeen säännöstelyn piiriin, kotimainen korttikulttuuri kukoisti. Sen suuria nimiä olivat Martta Wendelin ja Rudolf Koivu.

Säännöstelyn päätyttyä olivat taas vuorossa ulkomaiset kuvat hileineen ja kultauksineen. Omat taiteilijat alkoivat näyttää kotikutoisilta, ja uusi ja vanha elämänmuoto taistelivat korttien kuvastossa vielä pitkään. Tänään vanha on jo muodikasta nostalgiaa.

Postikortteja ei enää tarvita tiedonvälitykseen, sillä sosiaalinen media hoitaa reaaliajassa maailmanlaajuisenkin ystäväpiirin. Tiedämme mitä on tekeillä, missä ja kenen kanssa.

Silti postikortti elää ja voi hyvin. Sillä on toinen tehtävä. Kortissa ei ole kyse tekniikasta ja faktasta vaan tunteista.