Heli blogikuva

Heli ja vaakamuistikirja. Kuva: Miikka Lappala

Onk postkortil sija täsä mailman majatalos?

Mikä erotta ihmise muist lajeist maapallon pääl? Papukaijaki puhu, koira laula, delfiineil o viästintäjärjestelmä, simpanssi o oppinu käyttämä tyäkalui, karhu maala taului. Mut tiäräkte mitä? Postkortei ne ei toisilles lähettel.

Kesti sitä tält lajiltakin kauan kehitty, ennen ko oltti näin pitkäl. Mitä pitikä keksi ennen ko ilmestys mailma ensmänen postkortti? Kirjotustaito, lukutaito, kirjapainotaito, paperinvalmistus, postijärjestelmä, postmerk, sanataire, kuvataire, valokuvaus, kynä… Hyvä oli oppi auttava suunnistustaitoki, et löys lähimmän postlaatiko.


Kortin irea o ollu sama alust saak: mul tääl o joku asia, mink tahtoissin sun tiätävä, mut en pääse itte sitä sanoma. Asia voi olla matkasuunnitelm, äkillinen kaipaus, rakkaus, toivomus, uhkaus. Syyt sihe, et viästil tarvita välittäjä, o moninaissi: välimatk o liian pitk, asia o nii ylevä, et sitä ei voi ääne eres kuiskata, lähettäjä o liia ujo uskaltaakses – taik sit se, et viästin toivota säilyvän kaua, pysyvä miäles ja arkistois.

Teknolokia syäksy ettippäi. Postkortin tilal on tullu pitkät puhelinlankat, sähäkkä sähköposti, tiivis tviitti. Yhtäkkiseltäs vois luulla, et kortil ei ol enä sija täsä mailman majatalos. Luulo o luulo. Ain vaa marketeis pyäri korttiteline, vuas vuare jälkke kirjakaupat tila hemasevi päässiäiskorttilajitelmi, joulusin täyty Postin palkata lissä väkke lajittelema pukkikuvioissi tervessi.


Taika o siin, et kortti o elävä ja oikia. Juur tämä paperi o ollu sen toisen käsis, lämpimän sormen al. Tämä ei hävi vaik sähkö katke. Tähä on käytetty aikka, vaiva, askelei, rahaki o menny. On käännelty korttitelinet, valkattu parast, huakailttu postmaksuje nousemist, mut siltiki ostettu merkki, hajettu osote ja oranssi postkoppa, lähetetty matka.*

Siit saak, ko olen oppinu lukema, olen viättäny postkorttihaaveiluhetki, menneisyysmatkoi. Tärkeimmät korteist ol meil koton säilytetty olohuane alakaapis. Mää kaivelin laatiko esil ja rupesin selama. Voi tätäki: valkonen pörrönen pupu ilmapallon kans kuvapualel ja liikuttava numero: 1. Toispual elekantil käsialal tekst: ”Onnea Heli-kummitytölle. Toivottavat kummi-Anneli ja Rauno”. Kui mää ole VOINU olla niin piäni! Kui mää ole voinu joskus olla yks vee! Ja kui ihanan kortin o osannu valita kummitäti!

Äitin kortit, isäl lähettämät, ei varma ollu mun silmil tarkotettu. Sen verra jo sillo ymmärsin, etten menny luppa kysymä, plarailin vaa. Lempikortti ol huumorikorttisarjast, siin ol pyäriän kuvastimen keskel alumiinine levy ja alapual tekst: ”Henkäise tähän peiliin ja lähetä takaisin, niin saan sinusta elonmerkin.”

Rauman merimuseos on skannattu kävijöitte luettavaks tuhanssi merimiäste lähettämi ja saami postkortei. Onneks museol o sulkeutumisaik, muute en lähtis korttiarkiston äärest ollenka pois. Kui onka fregatin kannel Johannes ikävöiny kotomaan Tyynen käsivarsil. Kuin kaunei sanoi hän o saanu Tyynelt vastaukseks. Ja kuin kovil o ottanu Tyynen kirjotta Johanneksel: ”Saat sormuksesi takaisin. Minut vihitään toukokuun 9. Pyhärannan kirkossa. Isä tahtoo näin.”

Sähköpostitulva voi upotta alles yksnäise huhuilun, fb-viästi on persoonallinen ko valkonen kauluspait. Jos mää oikken tahron tulla huamatuks ja kiittä vaik lempitoimittaja hyväst ratio-ohjelmast, mää lykkä hänel kortin posti. Paatunu on tyyppi, ketä ei omal ovel tuattu postkortti lue!


Ei kortti ol iankaikkine. Mikkä ei ol. Pronssikautiste hautoje miakankahvatki viä aikanas maa. Mut mont ihmisikkä kortti säily. Sen avamisse ei tart muuta ko riittävä valo ja kiinnostunu ihmine.


Helin www-sivut.